Annapurna Base Camp Trek osa 1: Lupa vaeltaa

Ennen kuin olimme saaneet edes varmistusta siitä, pääsemmekö lähtemään Nepaliin, olimme tehneet jo ties miten monta suunnitelmaa Annapurnan valloituksesta. Nyt vaellus on kuitenkin askeleen lähempänä ja enää odotamme vain Dashain-lomaa, jolloin suuntaamme vuoristoon. Olemme myös kerranneet aakkosia viimeisen viikon, sillä Annapurna Base Camp Trek tunnetaan Nepalissa nimellä ABC.

Ensimmäisenä etappina piti hankkia bussiliput Kathmandusta Pokharaan ja takaisin, sillä meille sanotiin, että loma-aikana samaan suuntaan saattaa lähteä joku muukin. Valitsimme turistibussin hieman korkeammasta hinnasta huolimatta ja maksoimme edestakaisesta matkasta 2000 NPR nenää kohden. Turistibussit ovat muita busseja isompia ja mukavampia ja niistä löytyy tarujen mukaan myös ilmastointi. Matka tulee kuitenkin kestämään useamman tunnin, joten tämä lienee ihan hyvä sijoitus. Ostimme liput paikallisen matkatimiston kautta, joka neuvoi meitä jatkotoimenpiteistä.

Annapurna on yksi Nepalin suojelualueista ja sen vuoksi vaeltamiseen tarvitsee Annapurna Conservation Area (ACA) Entry Permit -luvan. Lisäksi meidän piti hankkia vihreä TIMS-kortti (Trekkers' Information Management System), sillä päätimme lähteä sooloilemaan ilman opasta. Vihreää korttia ei voinut hankkia matkatoimiston kautta, joten vaelluksemme alkoi Kathmandu-suunnistuksella. Maalina meillä oli Nepal Tourism Board, josta luvat haettiin. Hintaa tuli yhteensä 4000 NPR, sillä kumpikin hakemus maksoi 2000 NPR.

Tourism Boardilla vierailu oli mielenkiintoinen kokemus. Paikka oli täynnä vaelluskenkäisiä ihmisiä ja erilaisia koppeja, joissa istui ihmisiä tiskin molemmin puolin. Odotustilassa oli sohvia ja pöytiä, joilla ihmiset täyttivät papereitaan. Löysimme yhdeltä pöydältä pinon ACA-hakemuksia ja pyörimme niiden kanssa tyhjää pöydänkulmaa etsien. Näimme jollakin TIMS-hakemuksen ja saimme ohjeen hakea samanlaiset seuraavasta huoneesta. Löysimme paperin lisäksi myös pöydän ja jopa istumapaikat. Henkilökuntaa ei paljoa näkynyt, joten täytimme tietomme ja arvailimme hakemuksiin oikeita paikannimiä sekä lähtö- ja paluupäiviä.

Valmiiden hakemusten kanssa lyöttäydyimme huoneen poikki kulkevan jonon jatkoksi todetaksemme tiskillä, että tähän jätetään vain TIMS-hakemus. Kummaltakin pyydettiin kaksi passikuvaa, joista toinen niitattiin hakemuspaperiin ja toinen TIMS-korttiin, johon meidän piti maksamisen jälkeen käydä täyttämässä omat tiedot vielä kerran. Tätetyillä korteilla haimme niihin vielä leimat, jonka jälkeen meidät ohjattiin ACA-lupaa varten toiseen huoneeseen.

Jätimme hakemukset, jälleen kaksi kuvaa kummastakin pärstästä, maksoimme ja odottelimme sitten ACA-lupia noin kymmenen minuuttia huomataksemme, että Tiia oli äkillisesti vaihtanut kansalaisuuttaan. Tein siis vielä yhden vierailun tiskillä uuden filippiiniläisystäväni kanssa. Yhteensä 8 passikuvaa myöhemminn molemmille oli kuitenkin myönnetty luvat Annapurnan alueelle.

Eilen illalla selailimme erilaisia matkakertomuksia ABC-vaelluksista ja teimme oman etenemissuunnitelmamme. Näillä näkymin ajan pitäisi riittää hyvinkin, mutta ylimääräisiä mutkia emme ehdi reitillä tekemään. Ensi viikkoa odotellessa!

Liikenne Kathmandussa

Ensimmäisen viikon liikennekokemusten jälkeen jää Tuusulanväylän aamuruuhkat ja Oulun moottoritien hasardien ohitusten tuomat liikennejännitykset vauhdilla kakkoseksi. Vasemmanpuoleiseen liikenteeseen totuin aikoinaan jo Australiassa, mutta siellä autot pysyivät yleensä omilla kaistoillaan. Liikenne kulkee kaikesta huolimatta joka suuntaan yllättävän sujuvasti. Töötti toimii kulkuneuvoissa varoitusäänen lisäksi varmasti myös tässä muuten vaan tööttäilen -äänenä.

Koulumatkaa majapaikalta Collegelle liikumme bussilla. Oikeaan bussiin hypätään varmistamalla sisäänheittäjältä oikea suunta ja sitten vain toivotaan että istumapaikka löytyy. Parasta on istua heti kuskin takana katse bussin takaosaan muita matkustajia kohti, koska muita matkustajia ei hävetä tuijottaa koko matkaa kummallisen näköisiä vaaleita länkkäreitä. Kyyti maksetaan jossain välissä matkaa ja koska saamme nepalilaisilla opiskelijakorteillamme opiskelija-alennuksen, niin yhden bussimatkan hinnaksi jää 10 NPR eli euroissa vajaa 10 senttiä.

Harjoittelupaikkaamme ECEC:lle liikumme kävellen, koska matka kestää seurasta, kiireestä ja edellisen yön sateista riippuen 10-20 minuuttia. Lyhin reitti kulkee osittain noin yhden henkilön levyisellä aidan vierustalla tai muurin päällä, jossa vastaantulevia täytyy melkein halata samaan aikaan kun kumartelee liian alhaalla roikkuvia sähköjohtoja.

Kadunvarsilla kävellessä saa väistellä vuoroin mopoja, vastaantulijoita, todella hitaasti käveleviä ihmisiä sekä koiria, roskakasoja ja mutaa (sateen jälkeen). Ylipäätään kävelylle lähteminen tuntuu toisinaan projektilta, johon pitää valmistautua vähintään henkisesti ja jonka aikana täytyy pitää kaikki aistit auki ja molemmat aivosolut hereillä.

Tienylitys se vasta on todellinen seikkailu! Täällä ei ole liikennevaloja ja suojatiet ovat vain hyvä yritys edistää turvallisuutta. Parhaaksi keinoksi olemme havainneet lyöttäytyä itsevarmasti jonkin paikallisen tieylittäjän vierelle ja väistellä autoja ja mopoja hänen siivellään. On toiminut tähän asti.

Pahinta liikenteessä on minusta kuitenkin saasteet ja pöly. Täällä on vaikea hengittää ja ilma tuntuu todella huonolta. Lenkille ei tee mieli lähteä ja iltaisinkin yskittää. Tämän kokemuksen jälkeen osaa varmasti arvostaa entistä enemmän kotona olevaa puhdasta ilmaa ja metsää.

It's not a mountain, they said

Täällä pitää turistina tottua siihen, että maksaa usein vähän ekstraa. Toisinaan tämä saattaa kuitenkin tarkoittaa kolminkertaista hintaa, mikä tuli todistettua viime sunnuntaina. (Kyllä, blogin ajankohtainen päivittäminen on teoriassa ihan hyvä idea.)

Kohteenamme oli yli 2500 metriin kohoava Chandragiri Hills. Ei vuori, vaan mäki. Paikallisille cable car -hinta oli 700 NPR ja ulkomaalaisille 2332 NPR, joka euroissa oli noin parikymppiä. Meitä ei myöskään koskenut opiskelija-alennus, sillä meillä ei tuolloin vielä ollut nepalilaisia opiskelijakortteja. Onneksi saimme nämä myöhemmin, sillä nyt saamme alennusta jopa paikallisliikenteestä.

Vaikka paikka oli maantieteellisesti lähellä Lalitpuria, kesti pelkkä automatka jo noin tunnin. Menomatka taittui takana näkyvällä minibussilla ja takaisin tultiin edessä näkyvällä isommalla bussilla, jolla kuopat ja muut teiden epätasaisuudet tuntuivat huomattavasti pienemmiltä. Tiet ovat täällä usein todella huonossa kunnossa ja toisinaan niissä ei ole edes minkäänlaista päällystettä. Yhdellä kaistalla ajaa toisinaan kolme autoa rinnakkain ja niistäkin keskimmäinen eri suuntaan. Tien ylittäminen lasketaan varmasti extreme-urheiluksi.

Luulin tosiaan paikkaa vuoreksi, mutta pettymyksen korjasi kuitenkin juuri ja juuri mukiinmenevät maisemat. Maisemien lisäksi huomiota kiinnitti myös olematon työturvallisuus. Cable car -reitti oli juuri avattu, ja rakennustyöt olivat vielä kesken. Kaiteiden metalliputkia sahattiin ilman minkäänlaisia suojia ja varvassandaalit olivat paikalliset turvakengät. Onneksi en tiedä, miten tolpat vaijereille on pystytetty tai miten tukevasti ne ovat maassa kiinni.

Blondit matkassa

Muistakaa ihmiset hankkia ne viisumit aina ajoissa. Muuten voi käydä niin, ettei meinaa päästä koneeseen ellei puolen tunnin varoitusajalla osta uutta jatkolentoa. Pääsimme kuitenkin lähtemään ja saimme rinkatkin jätettyä kaksi minuuttia ennen määräaikaa.

Saavuttuamme Delhiin jouduimme odottamaan nelisen tuntia ennen kuin pääsimme jatkamaan turvatarkastukseen. Tällä välin lentokentän henkilökunta oli seikkaillut rinkkojemme kanssa uuteen koneeseen, sillä emme itse saaneet niitä mennä siirtämään. Turvatarkastuksessakin meni hetki, sillä jouduin luovuttamaan kynsisakseni käsimatkatavaroista.

Eipä siinä, saavuimme eilen Kathmanduun ja rinkkammekin olivat saapuneet perille vastoin kaikkia odotuksia. Näytimme varmaan aika yllättyneiltä, koska henkilökuntakin virnuili riemunkiljahduksillemme.

Nepalin viisumin hankkiminen oli helppoa. Täytimme tietojamme kahteen erilaiseen paperiin, joissa oli samat kysymykset. Menimme ensimmäiselle tiskille mukanamme nämä paperit, passi, erillinen passikuva ja 100 USD. Saimme dollareita vastaan vaaleanpunaisen ja keltaisen kuitin, joiden kanssa etsimme viipymisaikaamme vastaavan tiskin. Vaaleanpunaista kuittia vastaan saimme passeihimme viisumit. Minua lisäksi tervehdittiin kysymällä naurahtaen "Are you Finnish?" Koska saavuimme maahan pari päivää alkuperäistä suunnitelmaa aikaisemmin, niin saimme myös huomata, että viisumimme menevät umpeen juuri samana päivänä kun meillä on joulukuussa lento pois maasta. Hyvin suunniteltu.

Meillä oli Kathmandun kentällä vastassa koulumme yhteistyökumppani. Pääsimme muutamaa lähes liikennesääntöjen mukaista mutkaa myöhemmin hänen talolleen, jossa myös asumme ainakin aluksi. Alla oleva kuva on otettu uuden kotimme katolta Lalitpurissa, Kathmandun viereisessä kaupungissa.