Lippushoppailua

Noin kaksikymmentäseitsemän toisistaan täysin poikkeavaa reittisuunnitelmaa myöhemmin meillä on vihdoin menolennot varattuna. Alkuperäinen ajatus lentää Nepaliin Bangkokin kautta vaihtui monen välilaskun kautta menolipuksi Delhiin. Vietämme Intiassa ensin pari päivää, minkä jälkeen suuntana on Kathmandu ja matkan virallinen osuus.

Saimme (vasta) huhtikuun alussa varmistusviestin harjoittelupaikasta, jonne olimme noin puolta vuotta aiemmin hakeneet. Viestin sisältö korvasi kuitenkin pitkän ja välillä turhauttavankin odotusajan: pääsemme suorittamaan harjoittelumme Early Childhood Education Centreen, joka oli ensimmäinen toiveemme. Ja hyvä niin, koska toista kohdetta emme koskaan edes valinneet, sillä koko hakujärjestelmä kaatui sen tehtyämme.

Harjoittelupaikan yhteystiedot saatuamme lähetimme heille lyhyet esittelyt itsestämme, ja nyt odottelemmekin tietoa harjoittelun alkamisajankohdasta. Vielä pitäisi varmistaa majoitus Kathmandussa, mutta muuten kysymysmerkkejä on jo paljon alkuperäistä vähemmän.

Kolmen kuukauden harjoittelun jälkeen suunnitelmanamme on jäädä kiertelemään Aasiaa ja palata Suomeen vuodenvaihteen jälkeen. Loppuvuoden reittisuunnitelma on toistaiseksi vielä täysin auki, sillä houkuttelevia maita olisi ympärillä vaikka yksi joka päivälle, mutta aika on kuitenkin rajallinen.

Passi ja kuva

Passikuva on muuten loistava keksintö. Nykyinen passini on hankittu kesällä 2006, joten uusi pitäisi saada ennen lähtöä. Ja kyllä, vuonna 2006 sai vielä 10 vuoden passeja. Valitettavasti kuvallakin piti käydä uudestaan, vaikka onhan nykyinen hyvin mennyt minusta aina tähänkin asti.

Jostain syystä olen ymmärtänyt, ettei passikuvalla käyminen ole kenenkään vapaa-ajan harrastus. Saattaa myös olla, etten itsekään yleensä koe olevani kovin edustava siinä paperiläpyskässä, jonka valokuvaaja minulle aina ojentaa. Yllätyksekseni olen kuitenkin ihan tyytyväinen tämän kerran otokseen, joka otettiin vieläpä ensimmäisellä yrityksellä.

”Ei se vaadi muuta kuin hyvän kameran ja studiosalamat, niin aina tulee onnistunut kuva”, sanoi ääni kameran takana ja pohdin, pitäisikö tästä loukkaantua.

Tein passihakemuksen netissä. Tätä varten olin saanut valokuvaamosta koodin, jonka avulla järjestelmä haki kuvani jostain bittiavaruudesta. On muuten kätevä systeemi ja hyvä tapa varmistaa, että passiini päätyy oma kuvani. Olisihan se vähän ikävää, jos vaikka Tiian kuva olisi minun passissani. Tosin en tiedä, vaikka se toimisikin... Kaikki aina väittävät, että näytämme toisiltamme.

Mutta jotta kaikki ei olisi liian helppoa, pitää sitä jotain jännitystäkin elämässä olla. Koska minulta ei vanhaa passiani varten ole otettu sormenjälkiä, pääsen vielä poliisilaitokselle hymyilemään ja maalaamaan sormiväreillä. Sinne siis maanantaina! Saa nähdä, toteavatko pärstäni omakseni.